maanantai 14. toukokuuta 2012

Elämänkatsomustieto oppikirjoissa

Erkki Haapaniemen teksti on julkaistu aiemmin Vapaa Ajattelija -lehdessä numero 2008/1.

Monet koululaisten vanhemmat ovat valitelleet sitä, että heillä ei ole oikein selkeää kuvaa kouluissa annettavasta elämänkatsomustiedon opetuksesta. Itsekin elämänkatsomustiedon opettajana toiminut Erkki Haapaniemi tutustui kouluissa yleisesti käytössä oleviin et-oppikirjoihin ja arvioi niiden sisältöjä.

Elämänkatsomustiedon perusopetuksessa maamme kouluissa on tällä erää noin 14 000 (arvio koskee vuotta 2007, vuonna 2011 elämänkatsomustiedon oppilaiden määrä oli jo noin 17 000, toim. huom.) oppilasta. Alaluokilla he käyttävät etupäässä Opetushallituksen julkaisemaa kirjaa Miina, Ville ja vintiöt. Yläluokkia varten Edita julkaisi viime vuonna oppikirjan Katse. Lukiolaisilla, joita et-opetuksessa on noin 8 000, on valittavanaan kaksikin kolmiosaista kirjasarjaa, Tammen Dialogi-sarja ja Editan Lukion elämänkatsomustieto – jälkimmäisellä nimikkeinään Hyvä elämä, Hyvä yhteiskunta ja Ihminen totuuden etsijänä.

Hyvä oppikirja pikkuvintiöille

Miina, Ville ja vintiöt on heti hahmotettu pohjimmiltaan aivan akateemisen filosofian perinteisen oppiainejaotuksen pohjalta. Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelma nimittäin käsittelee, kuten yliopiston filosofian opetuskin, moraalifilosofiaa, yhteiskuntafilosofiaa ja teoreettista filosofiaa erityisissä aihepiireissä. Kirja puolestaan ottaa nämä kaikki systemaattisesti huomioon. Lisäksi tulee psykologiaa ja kulttuurien tuntemusta.

Lähestymistapa on todella perusteellinen ja lapsille sopiva. Kauniissa akvarellikuvissa annetaan mahdollisuus eläytyä tilanteisiin, joista sitten tehdään kysymyksiä, joiden kautta luokassa voidaan saada alkuun keskustelu ja pohdinta.

Kaksi lasta istuu majassaan puussa syömässä voileipää. Ketkä saavat tulla majaasi, kysytään. Miten ystävyys näkyy kuvassa? Seuraavaksi kerrotaan Miinasta ja Villestä. Kuinka tyttö ja poika voivat olla keskenään niin hyviä ystäviä? Ei me tiedetä, mitä kummaa siinä nyt on, kuuluu vastaus. Piirrä kuva ihanneystävästä! Jos on karkkia, on ystäviä!

Vasta monipuolisen omaan kokemukseen yhdistyvien jokapäiväisten tapausten avaamisen jälkeen esitetään taulukon muodossa käyttäytymissääntöjä, joista ensimmäisenä kultainen sääntö. Sitten kysytään mikä taulun ohjeista on tärkein ja mitä on vaikein noudattaa.

Erilaisuus antaa sekin aiheen omaan lukuunsa. Se voi olla valittua, kulttuurierojen tuomaa tai tahtomatta saatua, kuten vaikka vammaisuus. Luonto ja luonnonsuojelu käsitellään perin pohjin, niin hyvin kuin oppilaiden ikäkausi antaa myöten.

Kirja on siis kestävälle perustalle rakennettu ja taitavasti toteutettu. Jos vain kirjasta riippuu, oppimistulokset ovat varmasti hyviä.

Varhaisnuorten oppikirja vaikenee seksuaalikäyttäytymisestä

Yläasteen Katse-kirjassa siirrytään täysin aikuiseen sävyyn ja vaativaan abstraktiin käsittelytapaan. Kirjassa on kolme osastoa: etiikka ja hyvä elämä, kulttuuri, tulevaisuus. Tässä noudatetaan opetussuunnitelmaa. Esipuheessa huomautetaan oppiaineen henkeen kuuluvan, ettei tarvitse pitäytyä tiukasti vain suunnitelmassa.

Huomiota herättääkin, että murrosikäisten oppikirja vaikenee seksuaalikäyttäytymiseen kuuluvista lukemattomista tapakysymyksistä ja moraaliongelmista, paitsi lyhyttä seksuaalivähemmistöjen ja abortin esittelyä. Onko muka normaali sukupuolielämä ongelmatonta, vai halutaanko se jättää kliinisesti terveysopin tunneille?

Hyvässä luokassa tietysti oppilaat pystyvät ottamaan kysymyksiään oma-aloitteisesti esille. Tarkempi seurustelun ja parisuhteen käsittely tulee lukiossa, mutta kaikkihan eivät mene lukioon. Kyllä elämänkatsomustiedon kirjankin pitäisi tähän elämänalueeseen antaa jotain jo peruskoulussa.

Mitä Katse ottaa aiheekseen, se käsitellään kiihkottomasti ja loogisesti, tavalla jonka varmaan hyväksyisi yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Kun kuitenkin moraalin ja yhteiskunnan kiistakysymykset ovat yleensä kuumia, aiheuttavat kovia tunteita arkielämässä ja julkisuudessa esille noustessaan, tästä seuraa, että niiden todenmukainen, väittelyn ja pahimmillaan riidan omainen käsittely jää elämänkatsomustiedossa oppituntien ja opettajan elävöittämiskyvyn varaan. Kirja tarjoaa kyllä mainioita kysymyksiä lähtökohdiksi.

Esimerkiksi uskonnottomien juhlia pohdittaessa tehtäväksi annetaan: Pohtikaa miten erilaisia juhlia pitäisi viettää. Mikä olisi soveliain tapa viettää kansainvälistä naisten päivää? Millaisin menoin sinä haluaisit solmia vakavan parisuhteen? Miten uskonnoton voi viettää niitä juhlia, joilla on Suomessa kristillinen sisältö?

Tällaiset kysymykset ovat todella hyviä postmodernissa yhteiskunnassa, jossa yhteiset rituaalit katoavat, eivätkä yksin siitä syystä, että uskonnollinen pohja murenee, kuten näemme parhaillaan tapahtuvan Suomessa. Meillä murenee tietoyhteiskunnan ja globalisaation paineessa myös perinteinen yhteiskunnallinen työnjako, ja sitä myöten työelämän sääntöpohja. Samoin koulutuksen ja opiskelun arvostus ja halu panostaa siihen ovat kriisissä.

Tutut urheilulajit tahtovat olla kriisissä kun aina uusia keksitään. Asevelvollisuusarmeija ei enää samalla tavalla tarvitse ja vaadi kaikkia poikia riveihinsä kuin ennen. Kulttuurin alueella vanhat suuruudet ovat edelleen juhlinnan kohteina, mutta kysyä voi kuinka Kiveä ja Sibeliusta parhaiten muistetaan kahdenkymmenen vuoden päästä. Kaikki näihin muutoksessa oleviin elämänalueisiin kuuluneet perinteiset juhlat ja rituaalit rapautuvat nekin, joten se joka koulussa oppii kehittelemään omia juhlia, saa hyviä eväitä.

Katse-kirjan etiikkaosasto on selkeästi jaoteltu ja käy aiheensa läpi yksityiskohtaisesti. Se on myös mukana hetken upouusissa kysymyksissä, joiden painoa pitemmällä tähtäimellä ei voi tietää. Laitat ilman lupaa entisen ystäväsi kuvan Irc-galleriaan halventavan ja ironisen nimimerkin taakse. Oikein vai väärin? Perustele vastauksesi seurausetiikan avulla! Liittyykö tapaukseen moraalinen valinta? Pystyykö seurauksista päättelemään teon oikeudenmukaisuuden?

Eettisessä ajattelussa esimerkkien valinta tuo aina runsaudenpulan. Jos kirjaan olisi otettu vain näitä tuoreimpia, olisi voinut syntyä käsitys että moraaliajattelu on pelkkä selviytymisopas nykyviidakossa. Jos olisi otettu vain klassisia, olisi ikään kuin vain kahlattu läpi kulttuurihistoriaa ja kansanperinnettä. Nyt selkiää, että moraali on ensinnäkin löydettävissä, kulttuurifilosofin hahmotettavissa eri aikojen oloista ja tapahtumista. Se on jaettavissa lajeihinsa ajattelun ja toiminnan kulloistenkin perusteiden mukaan. Onko pidetty silmällä velvollisuuksia vai seurauksia? Mutta moraali on myös toiminnan ohje. Se on yhtä hyvin ennakkosuunnittelua kuin jälkiviisautta.

Lukiossa pohja teoreettiselle ajattelulle

Lukiolaisten kirjoista Tammen Dialogi-sarjan teoreettisen ajattelun perusteita esittelevä osa on nimeltään Tiedosta ja maailmankuvasta. Järkiperäisen ajattelun edellytyksiä ja rakenteita arvioidaan yksilön, tieteen ja yhteiskunnan kannalta. Ensiksi peruskysymykset: mitä on olemassa ja millä tavoin? Nämä kaksi kysymystähän muodostavat perinteisesti nimettyinä metafysiikan ja ontologian filosofiset ongelmakentät. Näihin liittyy saumattomasti kysymys mitä voidaan tietää eli epistemologia. Oppikirja tarjoaa siten kunnolla luettuna ja käytettynä lukiolaiselle mainion mahdollisuuden perustavanlaatuisten tietoa organisoivien lähestymistapojen avulla luoda omaan ajatteluun kunnollinen pitävä järjestys.

Nykyinen tietoyhteiskunnaksi sanottu informaatiotulva on helpompi hallita sille, joka osaa asettaa kaiken maailman tiedot sopiviin lokeroihinsa. Tuo tuossa on mielipide tahi arvio, tuo on tutkimuslähtökohta eli hypoteesi, tuo on tieteellinen teoria, tuo on tutkimustulos. Tuo käsite on tilastollinen, tuo humanistisen tutkimuksen teoriakäsite, tuo luonnontieteellinen käsite, tuo propagandan iskulause. Tosiasiahan on, että ihmisaivojen kyky käsitellä tietoa ei aseta meille kovin tiukkoja rajoja, kunhan vain tiedot ovat mielekkäässä suhteessa toisiinsa. Silloin niitä pystytään jäsentämään ja käyttämään tehokkaasti.

Lokerointi ei myöskään tarkoita ajattelun jäykkyyttä. Jäykkyys seuraa usein päin vastoin siitä että lokeroita ei ole tarpeeksi. Ylimääräistä vaivaa ja voimia menee paljon ongelmien tilapäisiin hätähahmotuksiin ja niiden korjailuun, eikä varsinaiseen ajattelutyöhön edes päästä.

Tietenkään terve ajattelu ei ole pelkästään olemista koskevan opin ja rationaalisuuden varassa. Hyvät ihmissuhteet ja tunne-elämä ovat vielä tärkeämpiä. Mutta toimivan kulttuuripersoonallisuuden rakentaminen vaatii myös filosofisia perustaitoja.

Mitä on tiede? Harvalle keski-ikäiselle omat kouluvuodet 1950- tai 1960-luvulla tarjosivat selkeää käsitystä tieteiden jaottelusta ja niiden tyypillisistä tutkimuskohteista. Erityistieteiden ja etenkin luonnontieteiden tutkimustuloksia ja tutkimusmenetelmiä kyllä opeteltiin. Hyvä niinkin, mutta tänään kun elämänkatsomustieto lukiokurssillaan pystyy pätevästi hahmottamaan tieteiden järjestelmän, nykyoppilas on paremmin kotonaan tieteelle ja sen teknisille sovellutuksille perustuvassa nykymaailmassa.

Tieteellisen tiedon ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti myös taju sen yhteiskunnallisesta ehdollisuudesta, tiedollisesti monimutkaisesta epävarmuudesta ja edistyvyydestä. Samalla kun tiede etenee, osa siitä aina vanhenee. Politiikassa on usein tapana ajaa sitä tai tätä hanketta tai torjua aloitteita vetoamalla tieteellisiin tuloksiin. Vielä äskettäin luonnonsuojeluvaatimuksia vastustettiin ja yritettiin lykätä sanomalla, että saastumisesta tai lajien vähenemisestä ei ole tieteellisiä todisteita.

Nyt tieteen toimintatavat ymmärtävä lukiolainen näkee tällaisten puolitotuuksien läpi. Jos on osoitettu, että viitakerttusen populaatio jollakin alueella on heikentynyt vahvasti, ei tosin ole osoitettu, että sen elinmahdollisuudet ovat lopullisesti menneet, että ympäristö on niin pahasti tuhoutunut. Hidas tieteellinen tutkimus ei ole kerta kaikkiaan vielä kerinnyt hankkimaan tarpeeksi tietoa tilanteesta. Mutta tutkimuksen keskeneräisyys ei kumoa selkeitä havaintoja. Havaitut tosiseikat, niiden syiden tieteellinen analyysi ja niistä vedettävät toiminnalliset ja poliittiset johtopäätökset ovat eri asioita, vaikka sidoksissa toisiinsa.

Ontologia on hyödyllistä tuleville skeptikoille ja ateisteille, koska siitä näemme, että kristinopin ikiaikojen Jumalan olemassaolo on samaa luokkaa kuin Aku Ankan. Kumpaakaan ei tavata aineellisessa todellisuudessa, mutta molemmista on paljon niin sanottua representaatioita, eli käsityksiä, esityksiä, kuvia ja kertomuksia. Nämä ovat siinä mielessä riippumattomia ihmisyksilöiden henkilökohtaisista tajunnansisällöistä, että niiden olemassaolo jatkuu kulttuurikäytäntöinä. Sukupolvet toisensa jälkeen jatkavat juttua Aku Ankasta. Hän ja Jumala ovat niin sanottuja kulttuuriobjekteja, kuten myös esimerkiksi matematiikan käsitteet. Karl Popperin kolmen maailman ontologiassa ne kuuluvat maailma kolmoseen. Maailma yksi on materia, maailma kaksi on yksilön tajunta.

Oppikirjat asiallisia

Editan lukiosarjan Hyvä yhteiskunta tuntuu sävyltään vähemmän problematisoivan; pikemminkin se on luennoiva. Luennot ovat kuitenkin ajan tasalla ja kattavia, niin yhteiskunnassa kuin yhteiskuntafilosofiassa, joten taitavan opettajan ja kiinnostuneiden oppilaiden käytössä kirja toiminee. Vaikkapa työelämästä voimme lukea seuraavaa: Työ, siinä mielessä kun se on hengissä pysymisen edellytys tai pakko, ei ole ihmisen perustarve tai edes luonnollinen halu. Kaikkea työtä ei enää voida pitää välttämättömänä ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Voidaan väittää perustellusti, että maailmassa jo nyt tehdään liikaa työtä.

Koska kaikki työnteko muokkaa ympäristöämme, on ympäristönsuojelun kannalta toivottavaa että työntekoa voitaisiin vähentää. Heureka! Kunpa tämä ilosanoma joskus leviäisi suoritusyhteiskuntaamme. Aivan toistahan kuulemme päivästä päivään kaikilla aalloilla. Ei tahdota tunnustaa että toisten työ on välttämättömämpää kuin toisten, esimerkiksi sairaanhoito tärkeämpää kuin teiden kunnossapito.

Yhteiskuntaoppi on ainakin tässä reilusti ja ilahduttavasti edellä vielä modernissa edistysuskossa ja laajentumisajattelussa kiinni olevia yhteiskunnallisia käytäntöjä – ja niitä puolustavien eri tahoilla toimittamia liturgioita.

Ylipäätään kaikki nämä kouluissa suositut kirjat ovat ammattimaisesti toimitettuja, kuvitettuja, taitettuja ja painettuja, voi sanoa erinomaisia. Vähempi ei nykykoululaiselle riittäisikään. Kirjoittajien joukossa on tunnettuja vapaa-ajattelijoita ja yliopiston professoreita. Hyvin ovat siis pullat uunissa kirjojen osalta elämänkatsomustiedossa.

Toinen kysymys on kuinka paljon voimia raskaassa koulutyössä oppilailta riittää kriittiseen ajatteluun. Usein kuultu kysymys heikompien oppilaiden taholta on ollut: Mitä tästä on hyötyä? Suorittavaa tehokkuutta ja aineellista hyvää hankkivaa päämäärätietoisuutta ylistävä kulttuurimme ei ainakaan kansalaistasolla kannusta ajattelua; ei kannusta ja jopa saattaa sen epäluulon alaiseksi – se voi jarruttaa toimintaa ja bisnestä.

Huvittava todistus nykytilanteen puolustamisen arvoisesta tasosta on vertailu vuonna 1965 julkaistuun koululaisen siveysoppiin nimeltä Oikein vai väärin. Sisällöltään sinänsä monipuolinen ja kaunokirjallisuutta ja kulttuurihistoriaa hyvin esille tuova kirja paljastaa aikansa pikkuporvarillisen asenteellisuuden. Tuon vuosikymmenen tunnettu kulttuuriradikalismi ja edistyksellisyys loistaa poissaolollaan. Lähestymistapaa kuvaavat lukujen otsikot: Reipas ja hyväntuulinen, Järjestys se olla pitää, Hyvä sydän on kultaa, Tahtoelämän kehittäminen, Juoruilu on vahingollista.

Oppikirja näkyy tuolloin olleen jäljessä yhteiskuntakehityksestä, päin vastoin kuin tänään. Toisaalta on ehkä nyt enää vaikea tajutakaan, miten yhtenäinen ja ongelmaton Suomi tuolloin taisi olla. Tai ainakin yhteisesti tunnustettujen arvojen alue oli huomattavasti laajempi kuin nyt. Minkä sille voi. Maailmasta on tullut monimutkaisempi. Elämänkatsomustiedon oppikirjat selittävät uutta tilannetta hyvin.

Erkki Haapaniemi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti