perjantai 16. elokuuta 2013

Lisää elämänkatsomustietoa, ei uskontotietoa

Ukri Pulliaisen teksti on julkaistu aiemmin Humanisti-lehdessä numero 2/2013.
 
Lähes kaikki koulun katsomusopetuksen kanssa jollakin tavoin tekemisissä olevat tahot oppilaista opettajiin, rehtoreista kuntapäättäjiin ja vanhempiin tai ylipäänsä koulutusmaailmaa seuraaviin tiedostavat nykyisen katsomusopetuksen ongelmallisen tilan. Mihin päin vain katsookin näkee ongelmia.

Monet ateistit, uskonnottomat ja vihreät poliitikot ovat muiden muassa ehdottaneet ratkaisuksi katsomusopetuksen ongelmiin kaikille yhteistä uskontotietoa tai ainakin tälle ajatukselle on annettu mediassa paljon palstatilaa. Päällisin puolin ehdotus saattaakin näyttää houkuttelevalta katsoi sitä sitten säästöjä ajattelevan kuntapäättäjän tai rehtorin tai sitten kirkon vaikutusvaltaa kouluissa kauhistelevan ateistin näkökulmasta.

Ukri Pulliainen. Kuva: Sanna Rihu.
Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että uskontotieto veisi ojasta allikkoon. Elämänkatsomustiedon opiskelijoille uskontotieto olisi merkittävä heikennys – ja ikävimmissä skenaarioissa uskontotieto tarkoittaisikin ainoastaan uskonnottomien oppilaiden palauttamista takaisin uskonnonopetukseen. Toinen merkittävä uskontotiedon ongelma liittyy arvokasvatuksen asemaan koulussa: vaarana olisi, että normatiivinen moraalikasvatus yksinkertaisesti katoaisi koulusta. Uskontotieto tarkoittaisi vakavaa uhkaa koulun katsomusopetukselle yleensä sekä uskonnon aseman vahvistamista koululaitoksessa erityisesti. Uskontotieto tappaisi yhden koulun hienoimmista oppiaineista: elämänkatsomustiedon. Lakkauttamisen sijaan elämänkatsomustieto pitäisi avata kaikille.

Nykyisen katsomusopetuksen ongelmat ja ratkaisut

Nykyistä katsomusopetusjärjestelyä on vaikea kutsua hyväksi, mutta realistisiin vaihtoehtoihinsa verrattuna sitä voinee pitää siedettävänä – pienillä korjauksilla jopa kohtuullisena. Nykymuodossaan katsomusopetus sorsii käytännössä kaikkia oppilaita, kutakin ryhmää vain eri tavoin. Evankelis-luterilaisen kirkon jäseniksi kastetuilla lapsilla ja nuorilla ei ole mahdollisuutta opiskella kuin ”omaa uskontoaan” oli se sitten heille henkilökohtaisesti oma tai vieras – tai vaikka heitä kiinnostaisi elämänkatsomustiedon huomattavasti monipuolisempi ja ajanmukaisempi katsomusopetus. Tästä ongelmasta päästään heti, kun elämänkatsomustieto avataan kaikille.

Uskontokuntiin kuulumattomille lapsille ja nuorille ei puolestaan aina edes järjestetä opetusta, vaikka laki niin vaatii. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla opetus näytetään paikoin hoidettavan edelleen varsin leväperäisesti (liikunnanopettaja laittaa videon pyörimään jne.). Ns. pienryhmäisten uskontojen jäsenten tilanne on vieläkin kirjavampi – ja kaikkea muuta kuin koulutuksellisen tasa-arvon mukainen. Näistä ongelmista päästään heti, kun valtio alkaa vaatia kouluilta lakien ja asetusten noudattamista.

Opettajien kannalta tilanne on myös kehno. On hullua, että yliopistoista valmistuu päteviä elämänkatsomustiedon opettajia olemattomille työmarkkinoille samalla kun opetuksen edelleen monin paikoin hoitavat – pahimmassa tapauksessa vastentahtoisesti – opettajat, joilla ei ole oppiaineeseen mitään koulutusta tai kiinnostusta, mutta joille voidaan laittaa täytetunteja. Tämäkin ongelma perustuu vain siihen, että kaikissa kouluissa sääntöjä ei noudateta.

Samaan aikaan rehtorit ja kuntapäättäjät pohtivat kuumeisesti säästökohteita, kun tuntikehyksiä ja budjetteja leikataan – ja erilaiset katsomusopetusryhmät näyttäytyvät helposti tarpeettomina kuluerinä. Tässä on kysymys niin lasku- kuin ajatteluvirheestäkin: nykymallisen katsomusopetuksen hinta ei ole merkittävä, mutta sen takaama uskonnonvapaus ja katsomusopetuksen toteutuminen sen sijaan ovat merkittäviä asioita.

Laajempi periaatteellinen kysymys kuuluu: onko hyvä, että koululaitos lokeroi oppilaat ja opiskelijat eri leireihin vanhempiensa katsomuksien perusteella? Eikö monikulttuuristuvassa maailmassa olisi parempi rakentaa dialogia kuin ehkäistä sitä? Tämä on mielestäni nykyjärjestelmän haastavin ongelma. Tähänkin on olemassa uskontotietoa parempi ratkaisu: kaikille yhteinen elämänkatsomustieto. Realistisena ensiaskeleena tällä tiellä voisi pitää elämänkatsomustiedon avaamista kaikille.

Uskontotietokin ratkaisisi joitakin nykyisen tilanteen luomia ongelmia. Keskeisinä voinee pitää jo edellä esiinnousseita koulutuksellista tasa-arvoa (samat opetussisällöt kaikille) ja dialogin mahdollistavaa erottelemattomuutta (ainakin periaatteessa). Uskontotieto toisi mukanaan kuitenkin useampia ja suurempia ongelmia kuin mitä se ratkaisisi.

Uskontotietoa tunnuttaisiinkin kannatettavan nimenomaan silloin, kun asiaa ei ole oikeasti ajateltu. Uskontotieto voi tuntua ensi hätään hyvältä ajatukselta, mutta ongelmat käyvät ilmeisiksi heti kun kysytään, mitä se todellisuudessa olisi. Verrattaessa elämänkatsomustiedon opetukseen uskontotiedon ongelmat tulevat näkyviin erityisen hyvin.

Elämänkatsomustieto vs. uskontotieto: kolme kysymystä

1.Opetetaanko uskontoja vai käsitelläänkö koko elämänkatsomusta?

Uskontotiedon sisällöt tulisivat olemaan tiukan poliittisen väännön ja lobbauksen tulos. Sen lisäksi, että kirkon vaikutusvalta ei ole millään tavoin vähäinen (katsotaan vaikka uutta uskonnonvapauslakia), jo pelkkä oppiaineen nimi paljastaa oleellisen: elämänkatsomuksesta tulisi nimenomaan uskonnollinen kysymys. Siinä missä elämänkatsomustieto käsittelee laaja-alaisesti yksilön elämänkatsomukseen liittyviä asioita mediasta ja taiteesta tieteeseen ja yhteiskuntaan sekä kulttuuriin yleensä, uskontotieto käsittelisi kapeasti vain katsomuksen uskonnollisia ulottuvuuksia.

Voi myös arvata, mikä olisi uskonnottomien katsomusten osuus uskontotiedon opetussuunnitelmissa, jotka olisivat tuloksia lähinnä eri uskontokuntien lobbaustaisteluista: olla yksi marginaalikatsomus joka ohitetaan yhdellä oppitunnilla, siinä viidesläisyyden ja mormonismin välissä.

Edellinen paljastaa myös uskontotiedon rakenteellisen ongelman. Kun lukion elämänkatsomustiedossa käsitellään vaikkapa onnellisuuden merkitystä elämässä, internetistä saadun tiedon luotettavuutta, yksilön velvollisuutta osallistua demokraattiseen päätöksentekoon tai vaikkapa kulttuuriperinnön merkitystä yksilön identiteetille, referenssipisteenä on aina oma itse ja tueksi tuodaan tarpeen mukaan näkökulmia psykologiasta, biologiasta, mediatutkimuksesta, sosiologiasta, kulttuuriantropologiasta, aatehistoriasta, filosofiasta jne. Mutta uskontotiedossa referenssipisteinä toimisivat uskonnot: luterilaisuus sitä, katolisuus tätä, shia-islam tuota ja sunnilaisuus näin. Samalla nuo monet oleelliset kysymykset joita et-tunneilla käsitellään jäisivät käsittelemättä.

2. Tähdätäänkö oppilaan kasvun tukemiseen vai tietosisältöjen opetteluun?

Kaikille yhteisen uskontotiedon sisältöjen ollessa poliittisesti varsin tulenarkoja, niitä tultaisiin rakentamaan kieli keskellä suuta. Uskontotietona katsomusopetuksesta tulisi helposti yksi perinteinen reaaliaine muiden joukkoon, jossa pahimmassa tapauksessa ainoastaan opiskeltaisiin tiedollisia sisältöjä – koska ulkokohtaisina ”faktoina” esitettyinä eri uskonnoista voidaan puhua helpommin, ettei syntyy katsomuksellisia kiistoja. Yhteinen opetus on helpompi järjestää, kun ongelmat lakaistaan maton alle, mutta samalla menetetään koko katsomusopetuksen ydin – sekä luvattu dialogi.

Suomalaiset koululaiset ovat maailman kärkeä oppimistuloksissa mutta viihtyvät koulussa huonommin kuin suunnilleen missään muussa maassa. Samalla on ilmeistä, että henkisen hyvinvoinnin näkökulmasta nuoret tarvitsevat aikaa ja rauhaa keskittyä välillä pohtimaan katsomuksellisesti merkittäviä kysymyksiä tai kokoamaan oman elämänkatsomuksensa palapeliä yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Kunnollinen katsomusopetus tarjoaa mahdollisuuden tähän: juuri henkilökohtaisuus tekee katsomusopetuksesta katsomusopetusta. Eri uskontojen oppien ja rituaalien tai historian pänttäämiseen keskittyvä oppiaine ei tarkkaan ottaen olisi katsomusaine ensinkään. Elämänkatsomustiedon monipuolinen ja monialainen lähestymistapa yksilön elämänkatsomuksen rakentamiseen toteuttaa juuri niitä oppiaineita yhdistelevän ja ilmiöpohjaisen opetuksen periaatteita, joita koululta tänään enenevässä määrin peräänkuulutetaan.

3. Mitä käy arvokasvatukselle ja koulun moraaliopetukselle?

Koulu on merkittävä moraalinen kasvattaja, ja luterilaisella kirkolla on ollut tässä historiallisesti merkittävä rooli – ja kun lähes kaikki ovat aikanaan kuuluneet kirkkoon, tuo käytäntö on ollut myös jossakin määrin perusteltu. Moraalikasvatus on myös elämänkatsomustiedon opetuksen ytimessä.

Alaluokilla on opetettava mikä on oikein ja mikä väärin, yläluokilla ja lukiossa voidaan edetä reflektiivisempään suuntaan, mutta yhtä kaikki pitää kiinni luovuttamattomista moraalisista periaatteista kuten ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja hyvään pyrkimisestä. Näitä asioita on myös voitava opettaa ilman kytköstä uskontojen oppeihin. Näin tehdäänkin nimenomaan elämänkatsomustiedossa.

Uskontotieto sen sijaan sisältää kaksi merkittävää uhkaa moraalikasvatukselle. Ensinnäkin kaikki koululaiset palautettaisiin takaisin siihen menneeseen maailmaan, jossa moraali on nimenomaan uskonnollinen kysymys. Toiseksi jos moraali perustellaan uskonnolla, joudutaan käytännössä luopumaan normatiivisesta opetuksesta, koska moraaliset erimielisyydet – esim. miesten ja naisten tasa-arvo, seksuaalivähemmistöjen oikeudet jne. – palautuisivatkin uskontojen totuutta koskeviksi kiistoiksi, koska ei ole mitään argumentteja puolesta tai vastaan. Jäljelle jäisi pahimmassa tapauksessa vain relativistista lätinää. Varsinkaan pieniä lapsia tai identiteettinsä kanssa epävarmoja teinejä ei saa kasvattaa näin. Elämänkatsomustiedossa voidaan aina argumentoida moraalisesti.

Summa summarum

Uskontotieto korostaisi uskonnon asemaa koulussa moraalin ja katsomuksien yleisenä perusteena jättäen samalla monet yksilön elämänkatsomuksen kannalta huomattavasti oleellisemmat kysymykset sivuun. Sisällöllisen vanhentuneisuuden lisäksi uskontotieto olisi myös pedagogisesti menneisyyden oppiaine – ainakin verrattaessa nykyaikaiseen opiskelija- ja ilmiölähtöiseen, monitieteiseen ja kriittisyyteen kasvattavaan elämänkatsomustiedon pedagogiikkaan. Kaiken kukkuraksi uskontotieto uhkaisi näivettää sen vähäisenkin moraalikasvatuksen ,jota koulussa vielä uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla ylläpidetään.
Muun muassa näiden syiden vuoksi toivon, että jokainen uskontotietoa kannattava miettisi vielä kerran, mitä uskontotiedosta seuraisi ja kannattaisiko sittenkin puolustaa elämänkatsomustietoa – ja sen avaamista kaikille.

Vaarana on viimekädessä myös eräänlainen uskonnottoman Pyrrhonin voitto: laïcité–periaate ehkä toteutuisi paremmin, kun oman uskonnon opetus koulusta lakkaisi, ja luterilaisen kirkon vaikutusvaltaakin koulussa ehkä saataisiin periaatteen tasolla vähennettyä – tämä voisi kuitenkin olla näennäistä, koska koulujen virkarakenteen vuoksi uskontotietoa opettaisivat nykyiset uskonnonopettajat. Toisaalta uskontojen merkitys koulussa itse asiassa vain korostuisi, ja luterilaista kirkkoa huomattavasti konservatiivisemmat näkemykset saisivat sieltä jalansijan samalla kun uskonnottomat opiskelijat käytännössä palautettaisiin uskonnon opetukseen kohta 30 vuoden vapautuksen jälkeen.

Kirjoittaja on filosofian ja elämänkatsomustiedon opettaja Kallion lukiossa ja FETO ry:n puheenjohtaja.