sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Älä erota lasta ryhmästä (ainakaan ilman hyvää syytä)

Päiväkoti- ja kouluikäiselle lapselle oma perusryhmä on tärkeä. Perusryhmällä tarkoitetaan sitä lapsijoukkoa ja opettajaa, jonka kanssa lapsi on päivän aikana pääsääntöisesti tekemisissä. Päiväkodissa perusryhmä on oma päiväkotiryhmä, koulussa taas oma luokka. Välillä perusryhmä voi jakaantua osiin. Tytöillä ja pojilla voi olla eri aikaan liikuntatunnit, tai sitten osa luokasta opiskelee samaan aikaan tekstiilityötä ja osa puukäsitöitä. Välillä myös jonotetaan yksin terveydenhoitajan tarkastukseen tai ollaan tukiopetuksessa, mutta tällöin sama kohtelu koskee kaikkia oppilaita.

Ilman pätevää syytä tapahtuvan perusryhmästä erottamisen lapset kokevat rangaistuksena. Ennen vanhaan huonosti käyttäytynyt lapsi voitiin laittaa rangaistukseksi nurkkaan häpeämään tai käytävälle odottamaan yksin tunnin päättymistä. Nykyään näitä tapoja pidetään yleensä lasta nöyryyttävinä, eikä niiden käyttö kuulu peruskouluun. Nykypäivänä yleisin rangaistus lieneekin oman opettajan tai rehtorin antama puhuttelu, läksyparkki tai jälki-istunto. Vain vakavissa poikkeustilanteissa joku lapsi joudutaan poistamaan luokasta kesken oppitunnin.

Esimerkiksi Mikko Mäkelän pro gradu -tutkielmassa tunnistetaan ryhmästä erottaminen auktoriteetin määrämäksi rangaistuksesi:

Haastatteluaineistosta kävi ilmi, että päiväkodeissa käytössä olevat rangaistukset ovat suurelta osin luonteeltaan sellaisia, että ne tähtäävät ulkokultaisten käyttäytymisnormien omaksumiseen ilman, että mitään syvempää ymmärrystä moraalisen toiminnan luonteesta saavutettaisiin. Tyypillisinä rangaistuksina mainittiin penkillä istuttaminen tai muista lapsista eristäminen. Muita rangaistuksia olivat muiden muassa opettajan puhutteluun joutuminen ja anteeksi pyytäminen.

et-opetus.fi saa kuitenkin valitettavan usein palautetta perusryhmästä erottamisesta liittyen koulujen järjestämiin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Viimeksi näin tapahtui alakoulussa Jyväskylässä tämän vuoden helmikuussa:

...Lisäksi keskusradion kautta tulevan uskonnollisen päivänavauksen ajaksi lapsi on toistuvasti sijoitettu koulun käytävään...

Ylläkerrotussa tilanteessa opettaja osoittaa oman pedagogisen ammattitaidottomuutensa ja nöyryyttää täysin perusteettomasti yksittäistä lasta. Pahimmillaan lasta nöyryyttävä ja "erilaiseksi leimaava" erottaminen omasta perusryhmästään voi tapahtua useita kertoja viikossa vuosien ajan.

Erottaminen voi tapahtua myös siten, että muut oppilaat menevät opettajan kanssa koulun juhlasaliin, ja uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumaton lapsi jätetään yksin luokkaan odottamaan muita. Tässäkin tilanteessa perusryhmästä erottaminen koetaan helposti rangaistuksena.

Perustuslain tulkinnan mukaan koulut saavat yhä järjestää uskonnollisia tilaisuuksia. Suomen perustuslain mukaan kenenkään ei taas tarvitse osallistua omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen (uskonnollisen päivänavauksen kuunteleminenkin tulkitaan osallistumiseksi uskonnon harjoittamiseen).

Opetushallituksen muistiossa uskonnollisista tilaisuuksista ohjeistetaan kouluja seuraavasti:

Koulu voi edelleen järjestää uskonnollisia tilaisuuksia kuten jumalanpalveluksia ja uskonnollisia päivänavauksia. Tällaiset tilaisuudet katsotaan uskonnon harjoittamiseksi. Perustuslain 11 §:n 2 momentin mukaan ketään ei voida velvoittaa osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Tämän perusteella oppilasta ei voida velvoittaa osallistumaan jumalanpalvelukseen, uskonnolliseen päivänavaukseen tai muuhun uskonnolliseen tilaisuuteen.

Oppilaan huoltaja ilmoittaa, jos oppilas ei osallistu uskonnon harjoittamiseen. Ilmoituksen voi tehdä kertaluontoisesti esimerkiksi kouluun ilmoittauduttaessa tai tapauskohtaisesti. Ilmoituksen muodon päättää opetuksen järjestäjä. Ilmoituksen jälkeen koulu huolehtii siitä, että oppilas ei osallistu kyseisiin tilaisuuksiin. Koululla on vastuu oppilaan turvallisuudesta myös silloin, kun oppilas ei osallistu koulun järjestämään uskonnolliseen tilaisuuteen. Koulu järjestää oppilaalle tilaisuuden ajaksi muuta toimintaa.

Opetushallituksen ohjeissa kerrotaan vain epämääräisesti "muusta toiminnasta", mikä voi olla lähestulkoon mitä tahansa aina lapsen yksin jättämisestä hyvin valmisteltuun ja elämykselliseen (kaikille sopivaan) päivänavaukseen.

Onneksi Suomen perustuslain kuudennen pykälässä (Yhdenvertaisuus) todetaan selvästi:

Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

Katsomuksellisen taustan perusteella lapsia ei siis saa asettaa koulussa eri asemaan, ja kaikkia lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti. "Muun toiminnan" tulisi siis olla vastaavantasoista ja yhtä juhlavaa, kuin uskonnollisten tilaisuuksien, mutta ei kuitenkaan uskonnollista.

Välillä lehdistä on saanut lukea vastaavista tilanteista. Esimerkiksi vuonna 2008 oli opettaja suositellut pirkanmaalaiselle koululaiselle korvatulppien käyttämistä uskonnollisten aamunavausten ajaksi. Koska tässäkin koulussa päivänavaukset tulivat koulun keskusradiosta, oli sopivan paikan (mihin ei siis kuulu uskonnollinen päivänavaus) löytäminen haasteellista. Lopulta terveydenhoitajan odotushuoneesta oli löytynyt sopiva tila. Artikkelissa opetusneuvos Irmeli Halinen oli kommentoinut tapahtunutta seuraavasti:

Ei ole merkitystä, onko lapsia yksi tai monta, eikä korvaava tilanne saa tuntua rangaistukselta. Se voi olla vaikka kahdenkeskinen keskustelu.

Lasten erottamista omasta perusryhmästä voi tapahtua myös opettajajohtoisen ruokarukoiluttamisen ajaksi. Ruokarukoiluttamiseen liittyvässä Aluehallintoviraston tiedotteessa korostetaan järjestelyjen hienovaraisuutta:

Ruokarukousten laillisuutta on siten arvioitava sen perusteella, miten yksittäiset koulut voivat turvata uskonnonvapautta. Koska mahdolliset ruokarukouksiin osallistumattomille oppilaille tarkoitetut erityisjärjestelyt saattavat vaikuttaa kyseisten oppilaiden sosiaalisiin suhteisiin, tulisi näissä järjestelyissä aina noudattaa hienovaraisuutta.

Aluehallintovirasto olisi voinut myös samalla kertoa, kuinka yksittäistä lasta voidaan kohdella hienovaraisesti päivittäisten ruokarukousten ajan? Tulisiko tämä lapsi joka kerta ruokalaan myöhemmin kuin muut, vai sulkisiko hän korvansa käsillään aina siksi aikaa kun opettaja ruokarukoiluttaa muita lapsia? Oma näkemykseni on, että toimivaa erityisjärjestelyä ei ole tässä tilanteessa lainkaan olemassa (hieman eri asia onkin sitten se, jos luokka on jaettu yhtäsuuriin ryhmiin, jolloin yksittäistä lasta ei eroteta joukosta).

Herääkin kysymys, onko sillä, että uskonnollisesta tilaisuudesta poisjääminen saadaan tuntumaan rangaistukselta, tarkoituksena saada kaikki lapset samaan muottiin ja osallistumaan (opetussuunnitelman ulkopuolisiin) uskonnollisiin tilaisuuksiin?

Ryhmäpaine on myös erittäin merkittävä tekijä. Niin kauan kuin joissain kouluissa on vain yksittäisiä oppilaita, jotka eivät osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin, on heidän todella vaikeaa jäädä pois tilaisuuksista, joihin osallistuu lähes koko muu koulu.

Kouluissa ei liene ryhmästä erottamisen kannalta muita isompia ongelmakohtia kuin uskonnolliset tilaisuudet (koululaisjumalanpalvelukset, uskonnolliset päivänavaukset ja ruokarukoukset). Päivänavaukset olisi helppo laatia aina siten, että ne sopisivat kaikille oppilaille. Opettajajohtoisen ruokarukoiluttamisen taas voisi korvata hetken hiljaisuudella (halukkaat voisivat silloin rukoilla täysin vapaasti). Uskonnolliset tilaisuudet sopisivat hyvin pidettäviksi koulupäivän jälkeen, koska koululla ei ole edes mitään velvollisuutta antaa uskontotuntien ulkopuolista uskontokasvatusta.

Jos koulussa kuitenkin järjestetään sellaisia tilaisuuksia, jotka johtavat yksittäisten oppilaiden erottamiseen omasta perusryhmästä, tulisi opettajien kiinnittää erityistä huomiota tilaisuuksiin osallistumattomien oppilaitten kohteluun sekä rinnakkaisen ohjelman järjestämiseen. Ryhmästä erottaminen ei saa tuntua rangaistukselta!

Timo T. Poranen

Aiheesta muualla:

maanantai 14. toukokuuta 2012

Elämänkatsomustieto oppikirjoissa

Erkki Haapaniemen teksti on julkaistu aiemmin Vapaa Ajattelija -lehdessä numero 2008/1.

Monet koululaisten vanhemmat ovat valitelleet sitä, että heillä ei ole oikein selkeää kuvaa kouluissa annettavasta elämänkatsomustiedon opetuksesta. Itsekin elämänkatsomustiedon opettajana toiminut Erkki Haapaniemi tutustui kouluissa yleisesti käytössä oleviin et-oppikirjoihin ja arvioi niiden sisältöjä.

Elämänkatsomustiedon perusopetuksessa maamme kouluissa on tällä erää noin 14 000 (arvio koskee vuotta 2007, vuonna 2011 elämänkatsomustiedon oppilaiden määrä oli jo noin 17 000, toim. huom.) oppilasta. Alaluokilla he käyttävät etupäässä Opetushallituksen julkaisemaa kirjaa Miina, Ville ja vintiöt. Yläluokkia varten Edita julkaisi viime vuonna oppikirjan Katse. Lukiolaisilla, joita et-opetuksessa on noin 8 000, on valittavanaan kaksikin kolmiosaista kirjasarjaa, Tammen Dialogi-sarja ja Editan Lukion elämänkatsomustieto – jälkimmäisellä nimikkeinään Hyvä elämä, Hyvä yhteiskunta ja Ihminen totuuden etsijänä.

Hyvä oppikirja pikkuvintiöille

Miina, Ville ja vintiöt on heti hahmotettu pohjimmiltaan aivan akateemisen filosofian perinteisen oppiainejaotuksen pohjalta. Elämänkatsomustiedon opetussuunnitelma nimittäin käsittelee, kuten yliopiston filosofian opetuskin, moraalifilosofiaa, yhteiskuntafilosofiaa ja teoreettista filosofiaa erityisissä aihepiireissä. Kirja puolestaan ottaa nämä kaikki systemaattisesti huomioon. Lisäksi tulee psykologiaa ja kulttuurien tuntemusta.

Lähestymistapa on todella perusteellinen ja lapsille sopiva. Kauniissa akvarellikuvissa annetaan mahdollisuus eläytyä tilanteisiin, joista sitten tehdään kysymyksiä, joiden kautta luokassa voidaan saada alkuun keskustelu ja pohdinta.

Kaksi lasta istuu majassaan puussa syömässä voileipää. Ketkä saavat tulla majaasi, kysytään. Miten ystävyys näkyy kuvassa? Seuraavaksi kerrotaan Miinasta ja Villestä. Kuinka tyttö ja poika voivat olla keskenään niin hyviä ystäviä? Ei me tiedetä, mitä kummaa siinä nyt on, kuuluu vastaus. Piirrä kuva ihanneystävästä! Jos on karkkia, on ystäviä!

Vasta monipuolisen omaan kokemukseen yhdistyvien jokapäiväisten tapausten avaamisen jälkeen esitetään taulukon muodossa käyttäytymissääntöjä, joista ensimmäisenä kultainen sääntö. Sitten kysytään mikä taulun ohjeista on tärkein ja mitä on vaikein noudattaa.

Erilaisuus antaa sekin aiheen omaan lukuunsa. Se voi olla valittua, kulttuurierojen tuomaa tai tahtomatta saatua, kuten vaikka vammaisuus. Luonto ja luonnonsuojelu käsitellään perin pohjin, niin hyvin kuin oppilaiden ikäkausi antaa myöten.

Kirja on siis kestävälle perustalle rakennettu ja taitavasti toteutettu. Jos vain kirjasta riippuu, oppimistulokset ovat varmasti hyviä.

Varhaisnuorten oppikirja vaikenee seksuaalikäyttäytymisestä

Yläasteen Katse-kirjassa siirrytään täysin aikuiseen sävyyn ja vaativaan abstraktiin käsittelytapaan. Kirjassa on kolme osastoa: etiikka ja hyvä elämä, kulttuuri, tulevaisuus. Tässä noudatetaan opetussuunnitelmaa. Esipuheessa huomautetaan oppiaineen henkeen kuuluvan, ettei tarvitse pitäytyä tiukasti vain suunnitelmassa.

Huomiota herättääkin, että murrosikäisten oppikirja vaikenee seksuaalikäyttäytymiseen kuuluvista lukemattomista tapakysymyksistä ja moraaliongelmista, paitsi lyhyttä seksuaalivähemmistöjen ja abortin esittelyä. Onko muka normaali sukupuolielämä ongelmatonta, vai halutaanko se jättää kliinisesti terveysopin tunneille?

Hyvässä luokassa tietysti oppilaat pystyvät ottamaan kysymyksiään oma-aloitteisesti esille. Tarkempi seurustelun ja parisuhteen käsittely tulee lukiossa, mutta kaikkihan eivät mene lukioon. Kyllä elämänkatsomustiedon kirjankin pitäisi tähän elämänalueeseen antaa jotain jo peruskoulussa.

Mitä Katse ottaa aiheekseen, se käsitellään kiihkottomasti ja loogisesti, tavalla jonka varmaan hyväksyisi yhdeksän kymmenestä suomalaisesta. Kun kuitenkin moraalin ja yhteiskunnan kiistakysymykset ovat yleensä kuumia, aiheuttavat kovia tunteita arkielämässä ja julkisuudessa esille noustessaan, tästä seuraa, että niiden todenmukainen, väittelyn ja pahimmillaan riidan omainen käsittely jää elämänkatsomustiedossa oppituntien ja opettajan elävöittämiskyvyn varaan. Kirja tarjoaa kyllä mainioita kysymyksiä lähtökohdiksi.

Esimerkiksi uskonnottomien juhlia pohdittaessa tehtäväksi annetaan: Pohtikaa miten erilaisia juhlia pitäisi viettää. Mikä olisi soveliain tapa viettää kansainvälistä naisten päivää? Millaisin menoin sinä haluaisit solmia vakavan parisuhteen? Miten uskonnoton voi viettää niitä juhlia, joilla on Suomessa kristillinen sisältö?

Tällaiset kysymykset ovat todella hyviä postmodernissa yhteiskunnassa, jossa yhteiset rituaalit katoavat, eivätkä yksin siitä syystä, että uskonnollinen pohja murenee, kuten näemme parhaillaan tapahtuvan Suomessa. Meillä murenee tietoyhteiskunnan ja globalisaation paineessa myös perinteinen yhteiskunnallinen työnjako, ja sitä myöten työelämän sääntöpohja. Samoin koulutuksen ja opiskelun arvostus ja halu panostaa siihen ovat kriisissä.

Tutut urheilulajit tahtovat olla kriisissä kun aina uusia keksitään. Asevelvollisuusarmeija ei enää samalla tavalla tarvitse ja vaadi kaikkia poikia riveihinsä kuin ennen. Kulttuurin alueella vanhat suuruudet ovat edelleen juhlinnan kohteina, mutta kysyä voi kuinka Kiveä ja Sibeliusta parhaiten muistetaan kahdenkymmenen vuoden päästä. Kaikki näihin muutoksessa oleviin elämänalueisiin kuuluneet perinteiset juhlat ja rituaalit rapautuvat nekin, joten se joka koulussa oppii kehittelemään omia juhlia, saa hyviä eväitä.

Katse-kirjan etiikkaosasto on selkeästi jaoteltu ja käy aiheensa läpi yksityiskohtaisesti. Se on myös mukana hetken upouusissa kysymyksissä, joiden painoa pitemmällä tähtäimellä ei voi tietää. Laitat ilman lupaa entisen ystäväsi kuvan Irc-galleriaan halventavan ja ironisen nimimerkin taakse. Oikein vai väärin? Perustele vastauksesi seurausetiikan avulla! Liittyykö tapaukseen moraalinen valinta? Pystyykö seurauksista päättelemään teon oikeudenmukaisuuden?

Eettisessä ajattelussa esimerkkien valinta tuo aina runsaudenpulan. Jos kirjaan olisi otettu vain näitä tuoreimpia, olisi voinut syntyä käsitys että moraaliajattelu on pelkkä selviytymisopas nykyviidakossa. Jos olisi otettu vain klassisia, olisi ikään kuin vain kahlattu läpi kulttuurihistoriaa ja kansanperinnettä. Nyt selkiää, että moraali on ensinnäkin löydettävissä, kulttuurifilosofin hahmotettavissa eri aikojen oloista ja tapahtumista. Se on jaettavissa lajeihinsa ajattelun ja toiminnan kulloistenkin perusteiden mukaan. Onko pidetty silmällä velvollisuuksia vai seurauksia? Mutta moraali on myös toiminnan ohje. Se on yhtä hyvin ennakkosuunnittelua kuin jälkiviisautta.

Lukiossa pohja teoreettiselle ajattelulle

Lukiolaisten kirjoista Tammen Dialogi-sarjan teoreettisen ajattelun perusteita esittelevä osa on nimeltään Tiedosta ja maailmankuvasta. Järkiperäisen ajattelun edellytyksiä ja rakenteita arvioidaan yksilön, tieteen ja yhteiskunnan kannalta. Ensiksi peruskysymykset: mitä on olemassa ja millä tavoin? Nämä kaksi kysymystähän muodostavat perinteisesti nimettyinä metafysiikan ja ontologian filosofiset ongelmakentät. Näihin liittyy saumattomasti kysymys mitä voidaan tietää eli epistemologia. Oppikirja tarjoaa siten kunnolla luettuna ja käytettynä lukiolaiselle mainion mahdollisuuden perustavanlaatuisten tietoa organisoivien lähestymistapojen avulla luoda omaan ajatteluun kunnollinen pitävä järjestys.

Nykyinen tietoyhteiskunnaksi sanottu informaatiotulva on helpompi hallita sille, joka osaa asettaa kaiken maailman tiedot sopiviin lokeroihinsa. Tuo tuossa on mielipide tahi arvio, tuo on tutkimuslähtökohta eli hypoteesi, tuo on tieteellinen teoria, tuo on tutkimustulos. Tuo käsite on tilastollinen, tuo humanistisen tutkimuksen teoriakäsite, tuo luonnontieteellinen käsite, tuo propagandan iskulause. Tosiasiahan on, että ihmisaivojen kyky käsitellä tietoa ei aseta meille kovin tiukkoja rajoja, kunhan vain tiedot ovat mielekkäässä suhteessa toisiinsa. Silloin niitä pystytään jäsentämään ja käyttämään tehokkaasti.

Lokerointi ei myöskään tarkoita ajattelun jäykkyyttä. Jäykkyys seuraa usein päin vastoin siitä että lokeroita ei ole tarpeeksi. Ylimääräistä vaivaa ja voimia menee paljon ongelmien tilapäisiin hätähahmotuksiin ja niiden korjailuun, eikä varsinaiseen ajattelutyöhön edes päästä.

Tietenkään terve ajattelu ei ole pelkästään olemista koskevan opin ja rationaalisuuden varassa. Hyvät ihmissuhteet ja tunne-elämä ovat vielä tärkeämpiä. Mutta toimivan kulttuuripersoonallisuuden rakentaminen vaatii myös filosofisia perustaitoja.

Mitä on tiede? Harvalle keski-ikäiselle omat kouluvuodet 1950- tai 1960-luvulla tarjosivat selkeää käsitystä tieteiden jaottelusta ja niiden tyypillisistä tutkimuskohteista. Erityistieteiden ja etenkin luonnontieteiden tutkimustuloksia ja tutkimusmenetelmiä kyllä opeteltiin. Hyvä niinkin, mutta tänään kun elämänkatsomustieto lukiokurssillaan pystyy pätevästi hahmottamaan tieteiden järjestelmän, nykyoppilas on paremmin kotonaan tieteelle ja sen teknisille sovellutuksille perustuvassa nykymaailmassa.

Tieteellisen tiedon ymmärtämiseen kuuluu olennaisesti myös taju sen yhteiskunnallisesta ehdollisuudesta, tiedollisesti monimutkaisesta epävarmuudesta ja edistyvyydestä. Samalla kun tiede etenee, osa siitä aina vanhenee. Politiikassa on usein tapana ajaa sitä tai tätä hanketta tai torjua aloitteita vetoamalla tieteellisiin tuloksiin. Vielä äskettäin luonnonsuojeluvaatimuksia vastustettiin ja yritettiin lykätä sanomalla, että saastumisesta tai lajien vähenemisestä ei ole tieteellisiä todisteita.

Nyt tieteen toimintatavat ymmärtävä lukiolainen näkee tällaisten puolitotuuksien läpi. Jos on osoitettu, että viitakerttusen populaatio jollakin alueella on heikentynyt vahvasti, ei tosin ole osoitettu, että sen elinmahdollisuudet ovat lopullisesti menneet, että ympäristö on niin pahasti tuhoutunut. Hidas tieteellinen tutkimus ei ole kerta kaikkiaan vielä kerinnyt hankkimaan tarpeeksi tietoa tilanteesta. Mutta tutkimuksen keskeneräisyys ei kumoa selkeitä havaintoja. Havaitut tosiseikat, niiden syiden tieteellinen analyysi ja niistä vedettävät toiminnalliset ja poliittiset johtopäätökset ovat eri asioita, vaikka sidoksissa toisiinsa.

Ontologia on hyödyllistä tuleville skeptikoille ja ateisteille, koska siitä näemme, että kristinopin ikiaikojen Jumalan olemassaolo on samaa luokkaa kuin Aku Ankan. Kumpaakaan ei tavata aineellisessa todellisuudessa, mutta molemmista on paljon niin sanottua representaatioita, eli käsityksiä, esityksiä, kuvia ja kertomuksia. Nämä ovat siinä mielessä riippumattomia ihmisyksilöiden henkilökohtaisista tajunnansisällöistä, että niiden olemassaolo jatkuu kulttuurikäytäntöinä. Sukupolvet toisensa jälkeen jatkavat juttua Aku Ankasta. Hän ja Jumala ovat niin sanottuja kulttuuriobjekteja, kuten myös esimerkiksi matematiikan käsitteet. Karl Popperin kolmen maailman ontologiassa ne kuuluvat maailma kolmoseen. Maailma yksi on materia, maailma kaksi on yksilön tajunta.

Oppikirjat asiallisia

Editan lukiosarjan Hyvä yhteiskunta tuntuu sävyltään vähemmän problematisoivan; pikemminkin se on luennoiva. Luennot ovat kuitenkin ajan tasalla ja kattavia, niin yhteiskunnassa kuin yhteiskuntafilosofiassa, joten taitavan opettajan ja kiinnostuneiden oppilaiden käytössä kirja toiminee. Vaikkapa työelämästä voimme lukea seuraavaa: Työ, siinä mielessä kun se on hengissä pysymisen edellytys tai pakko, ei ole ihmisen perustarve tai edes luonnollinen halu. Kaikkea työtä ei enää voida pitää välttämättömänä ihmisten ja yhteiskunnan hyvinvoinnille. Voidaan väittää perustellusti, että maailmassa jo nyt tehdään liikaa työtä.

Koska kaikki työnteko muokkaa ympäristöämme, on ympäristönsuojelun kannalta toivottavaa että työntekoa voitaisiin vähentää. Heureka! Kunpa tämä ilosanoma joskus leviäisi suoritusyhteiskuntaamme. Aivan toistahan kuulemme päivästä päivään kaikilla aalloilla. Ei tahdota tunnustaa että toisten työ on välttämättömämpää kuin toisten, esimerkiksi sairaanhoito tärkeämpää kuin teiden kunnossapito.

Yhteiskuntaoppi on ainakin tässä reilusti ja ilahduttavasti edellä vielä modernissa edistysuskossa ja laajentumisajattelussa kiinni olevia yhteiskunnallisia käytäntöjä – ja niitä puolustavien eri tahoilla toimittamia liturgioita.

Ylipäätään kaikki nämä kouluissa suositut kirjat ovat ammattimaisesti toimitettuja, kuvitettuja, taitettuja ja painettuja, voi sanoa erinomaisia. Vähempi ei nykykoululaiselle riittäisikään. Kirjoittajien joukossa on tunnettuja vapaa-ajattelijoita ja yliopiston professoreita. Hyvin ovat siis pullat uunissa kirjojen osalta elämänkatsomustiedossa.

Toinen kysymys on kuinka paljon voimia raskaassa koulutyössä oppilailta riittää kriittiseen ajatteluun. Usein kuultu kysymys heikompien oppilaiden taholta on ollut: Mitä tästä on hyötyä? Suorittavaa tehokkuutta ja aineellista hyvää hankkivaa päämäärätietoisuutta ylistävä kulttuurimme ei ainakaan kansalaistasolla kannusta ajattelua; ei kannusta ja jopa saattaa sen epäluulon alaiseksi – se voi jarruttaa toimintaa ja bisnestä.

Huvittava todistus nykytilanteen puolustamisen arvoisesta tasosta on vertailu vuonna 1965 julkaistuun koululaisen siveysoppiin nimeltä Oikein vai väärin. Sisällöltään sinänsä monipuolinen ja kaunokirjallisuutta ja kulttuurihistoriaa hyvin esille tuova kirja paljastaa aikansa pikkuporvarillisen asenteellisuuden. Tuon vuosikymmenen tunnettu kulttuuriradikalismi ja edistyksellisyys loistaa poissaolollaan. Lähestymistapaa kuvaavat lukujen otsikot: Reipas ja hyväntuulinen, Järjestys se olla pitää, Hyvä sydän on kultaa, Tahtoelämän kehittäminen, Juoruilu on vahingollista.

Oppikirja näkyy tuolloin olleen jäljessä yhteiskuntakehityksestä, päin vastoin kuin tänään. Toisaalta on ehkä nyt enää vaikea tajutakaan, miten yhtenäinen ja ongelmaton Suomi tuolloin taisi olla. Tai ainakin yhteisesti tunnustettujen arvojen alue oli huomattavasti laajempi kuin nyt. Minkä sille voi. Maailmasta on tullut monimutkaisempi. Elämänkatsomustiedon oppikirjat selittävät uutta tilannetta hyvin.

Erkki Haapaniemi

torstai 10. toukokuuta 2012

ET-opetusta kaikille!

Suvi Auvisen toimittama uutinen on julkaistu aiemmin Vapaa Ajattelija -lehdessä numero 2012/1.

Joskus pieni ihminen saattaa voida vaikuttaa asioihin suuren koneiston sisällä. Yhdeksäsluokkalainen tyttö toivoi työelämään tutustumisjaksollaan eduskunnassa kaikille mahdollisuutta valita uskonnon sijaan elämänkatsomustieto. Toive johti kirjalliseen kysymykseen ja opetusministerin vastaukseen.

Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto kirjoitti blogissaan alkuvuodesta 2012 kokemuksestaan viime syksyltä. Alanko-Kahiluodolla oli työharjoittelussa yhdeksäsluokkalainen tyttö, joka hakeutui eduskuntaan suorittamaan opinto-ohjaukseen kuuluvaa työelämään tutustumisjaksoa. Alanko-Kahiluoto oli kysynyt harjoittelijaltaan, olisiko tällä mielessä epäkohta, johon tämä haluaisi eduskunnassa puuttua. Harjoittelija halusi nostaa esiin kysymyksen uskonnon ja elämänkatsomustiedon opiskelijoiden yhdenvertaisuudesta.

Alanko-Kahiluoto kirjoittaa blogissaan aiheesta seuraavasti: ”Kukaan ei ole Suomessa velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Perustuslaki koskettaa meistä jokaista, myös alaikäistä lasta ja nuorta. Suomessa on kuitenkin valtionkirkko. Tämän vuoksi myös kirkkoon kuuluvan oppilaan on pakko osallistua uskonnon opetukseen, vaikka haluaisi valita elämänkatsomustiedon. Peruskoululaisen ja lukiolaisen on Suomessa osallistuttava uskonnon opetukseen, ellei sitten eroa kirkosta, johon alaikäinen tarvitsee huoltajansa suostumuksen. Siten todellinen uskonnonvapaus riippuu pitkälti vanhemmista. Kirkkoon kuuluvankin tulisi kuitenkin saada opiskella elämänkatsomustietoa niin halutessaan. Kirkkoon kuulumaton saa nimittäin itse valita, osallistuuko uskonnon vai elämänkatsomustiedon opetukseen. Sama valinnanvapaus tulisi olla kirkkoon kuuluvalla.

Alanko-Kahiluoto valmisteli harjoittelijansa kanssa kirjallisen kysymyksen, jossa opetusministeri Jukka Gustafssonilta kysyttiin voisi tällä hallituskaudella tehtävän perusopetuksen tuntijaon uudistamisen yhteydessä ottaa esille elämänkatsomustiedon ja uskonnon opiskelijoiden yhdenvertaisuuden, ja voisiko lainsäädäntöä uudistaa siten, että kirkkoon kuuluva oppilas voisi osallistua myös elämänkatsomustiedon opetukseen eroamatta kirkosta.

Vastauksessaan Gustafsson kirjoittaa: ”Asia on keskeinen oppilaiden uskonnonvapauden toteutumisen näkökulmasta. Asiasta käydyn keskustelun valossa on syytä tarkastella perusteellisesti uudestaan onko tarkoituksenmukaista tai perusteltua rajoittaa kirkkoon kuuluvien oppilaiden oikeutta osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen ja heidän vanhempiensa oikeutta valita lapsellensa opetettava katsomusaine.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellaan parhaillaan perusopetuksen tavoitteita ja tuntijakoa. Yhtenä tavoitteista on vahvistaa arvokasvatusta, johon elämänkatsomustieto olisi hyvä oppiaine. Alanko-Kahiluoto päättää tekstinsä seuraavasti: ”ET antaa oppilaalle aineksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Elämänkatsomustiedon muuttaminen valinnaiseksi oppiaineeksi olisi edistysaskel kohti arvoiltaan suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa.

Suvi Auvinen

Lähteet:

lauantai 5. toukokuuta 2012

ET:n "esihistoriaa"

Lasse Pylkin teksti on julkaistu aiemmin Vapaa Ajattelija -lehdessä numero 2012/1.

Ruotsinvallan aikana hallitusmuoto perustui vankasti uskonnolle, kristinuskolle. Näin oli myös Suomessa aina itsenäistymiseen asti. Valistus toi 1800-luvun lopulla mukanaan ajatuksen uskonnon vapaudesta. Esimerkiksi Minna Canth ja eräät muut halusivat perustaa järjestön, jonka nimeksi aiottiin Yhdistys Uskonnonvapautta ja Suvaitsevuutta Varten. Anomus hylättiin.

1903 perustetun Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen yhtenä päätavoitteena oli valtion ja kirkon ero toisistaan. Muitakin samaa ajavia yhdistyksiä perustettiin, mm. opiskelijayhdistys Prometheus. Haluttiin luopua pakollisesta uskonnonopetuksesta. Suurlakon 1905 jälkeen perustettiinkin uskonnonvapauskomitea, jonka tehtävänä oli uskonnonvapauslain valmisteleminen. Komitea ei keisarillisessa Suomessa saanut tehdä työtään.

Itsenäisyyden alkuaikoja: uskonnonhistoriaa ja siveysoppia

Vuonna 1917 Uskonnonvapauskomitea esitti, että uskonnonhistoriaa opetettaisiin tunnustuksettomana ja että sen rinnalla opetetaan siveysoppia. Laki uskonnonvapaudesta astuikin voimaan 1923. Uskonnonopetuksesta siinä säädettiin seuraavaa:

Jos uskonnonopetusta valtion tai kunnan ylläpitämässä tai avustamassa kansakoulussa, oppikoulussa tai muussa oppilaitoksessa annetaan jonkun uskontokunnan opin mukaan, on oppilas, joka kuuluu toiseen uskontokuntaan tai joka ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, edusmiehen vaatimuksesta vapautettava sellaisesta uskonnonopetuksesta.

Asia sai kuitenkin heti ankaraa vastustusta kirkollisissa piireissä. Pelättiin kansan siveellisyyden kärsivän, jos kaikille ei opeteta kristillisyyteen perustuvaa pakollista siveysoppia. Myös poliittiset puolueet vastustivat sitä.

1922 valtioneuvosto antoi esityksen laiksi uudesta kansakoulusta. Sen mukaan siveysoppi olisi ollut pakollinen oppiaine niille, jotka eivät osallistu uskonnonopetukseen.

Esitys ei mennyt läpi, mutta 1923 säädettiin laki kansakoulun perusteista, jossa oppiaineesta käytettiin nimeä uskonnonhistoria ja siveysoppi. Kirkkoon kuuluvat opiskelivat pakollista uskontoa. Sen mukaisesti katsomusopetus Suomessa sitten järjestettiin seitsemän vuosikymmenen ajan.

Opetussuunnitelmat kuitenkin edelleen heijastivat vahvasti yhteiskunnan evankelisluterilaisuutta. Katsottiin, että uskontokuntiin kuulumattomien opetuksen oli avarrettava oppilaiden henkistä näköpiiriä perehdyttämällä heitä uskonnollisen elämän muotoihin ja arvoihin. Opetus oli uskontokeskeistä, eikä uskonnottomia elämänkatsomuksia ollut olemassa.

1957 oppiaineen nimi muutettiin uskontojen historiaksi ja siveysopiksi. Peruskouluun siirryttäessä oppiaineella oli kuitenkin merkitystä. Lainsäädännössä ja opetussuunnitelmissa oli otettava huomioon myös uskonnoton katsomusopetus.

ET:n uudempi historia

1964 asetettu Peruskoulukomitea esitti oppiaineluetteloon uskontoa, uskontojen historiaa ja siveysoppia. 1967 eduskunnalle annettiinkin esitys laiksi koulujärjestelmän perusteista. Se ehdotti yhteisten oppiaineiden luetteloon siveysoppia. Uskonnonopetuksesta vapautetuille opetettaisiin uskontojen historiaa. Kun kiista itsenäisestä siveysopista olisi viivästyttänyt peruskoulun puitelain hyväksymistä, sivistysvaliokunta esitti kansakoulusta tuttua mallia, jossa siveysoppi oli yhdistetty uskonnonhistorian opetukseen. Niinpä uskonnonopetuksesta vapautetuille säädettiin oppiaine uskonnonhistoria ja siveysoppi.

Monet halusivat yhä, että uskonnonhistoria ja siveysoppi pohjautuisi edelleen tunnustukselliseen kristilliseen aineistoon. Tämä herätti kiivasta keskustelua, ja 1972 asetettiin työryhmä muuttamaan aineen opettajan opasta vähemmän tunnustukselliseen suuntaan.

Kantelu YK:n ihmisoikeuskomitealle

Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteeri Erkki Hartikainen teki 1978 YK:n ihmisoikeuskomitealle kantelun peruskoulun uskontojen historian ja siveysopin opetussuunnitelmasta. Komitea ratkaisi kantelun Hartikaisen eduksi 1981 todeten mm.:

Sopimusvaltio myöntää, että vaikeuksia on syntynyt nykyisen opetussuunnitelman (joka näyttää ainakin osaksi olevan uskonnollinen) toteuttamisessa, mutta komitea uskoo, että ongelmien ratkaisemiseksi on ryhdytty asianmukaisiin toimiin, eikä näe mitään syytä päätellä, ettei niitä saataisi ratkaistuiksi yleissopimuksen 18. artiklan 4. kohdan vaatimusten mukaisesti nykyisten lakien puitteissa.

Vuonna 1981 aikaan saatiinkin ensimmäinen tunnustukseton uskonnonhistorian oppimäärä. Oleellisena osana siinä oli yleishumanistista etiikkaa ilman sidosta uskontoon.

Elämänkatsomustiedon opetus alkaa

Koko 1980-luvun alun käytiin keskustelua uskonnonhistoria-nimisen oppiaineen nimestä ja sisällöstä. Esillä olivat nimet uskontotieto, etiikka sekä elämänkatsomustieto. Etiikkaa oli esitetty myös sekä peruskoulun että lukion oppiaineeksi. Perusteluksi uskonto-sanan poistamiseksi nimestä esitettiin, että suurin osa aineen oppilaista tuli kodeista, joissa huoltajat olivat uskonnottomia. Siksi opetuksen sisällönkin tulisi olla katsomuksellisesti puolueetonta ja oppiaineen nimeksi sopisi etiikka tai elämänkatsomustieto.

Vapaa-ajattelijain liiton kanta oli, että tunnustukselliselle uskontojen opetukselle vaihtoehtoinen oppiaine rajattaisiin laissa koskemaan vain uskonnottomia oppilaita.

1983 hyväksyttiin uudet koululait. Niiden §:ssä 13 säädetään: Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomalle oppilaalle, joka ei osallistu 1 momentissa tarkoitettuun uskonnonopetukseen, opetetaan elämänkatsomustietoa. Uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvalle oppilaalle, jolle ei järjestetä hänen oman uskontonsa opetusta, opetetaan huoltajan pyynnöstä elämänkatsomustietoa. Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää elämänkatsomustiedon opetusta, jos opetukseen oikeutettuja oppilaita on vähintään kolme.

Elämänkatsomustiedon oppimäärä vahvistettiin 1985. Näin oli ET saanut virallisen aseman.

Lähteet:

  • Et-opetus.fi
  • Pekka Elo & Jaakko Linnankivi: Et-opetuksen historiasta: Oikeuden ja kohtuuden tiellä (FETO)
  • Wikipedia
Lasse Pylkki