Elämänkatsomustieto oppiaineena
Artikkeli perustuu osittain Helsingin humanistiyhdistyksessä 16.5.2013 pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Humanisti-lehden numerossa 3--4/2013. | |
| Eero Salmenkivi (kuva: Helsingin yliopisto) |
Lähtökohdiltaan ET on uskonnoton oppiaine. Opetussuunnitelman perusteiden mukaan ”katsomuksia, inhimillisiä käytäntöjä ja niitä koskevia merkityksiä pidetään yksilöiden, yhteisöjen ja kulttuuriperinnön vuorovaikutuksen tuloksina” (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004, 216), joten mitään yliluonnollisia voimia ei oppiaineessa oleteta todellisiksi. Näinhän ei toki tehdä muissakaan koulun oppiaineissa kuin uskonnossa. Esimerkiksi kemiassa tai historiassa selitys, että asia tapahtui, koska jumala ihmeellisesti puuttui tapahtumien kulkuun, ei ole hyväksyttävä vastaus. Siten ET ei näiltä osin eroa useimmista koulun oppiaineista.
Elämänkatsomustieto on oppiaineena vaihtoehto uskonnolle, mutta se ei ole uskontoaine. ET:ssä opetetaan monitieteisistä lähtökohdista katsomuksellista yleissivistystä ja yleistä eettistä toimintaa, kuten toisen huomioon ottamista ja eettisen ajattelun taitoja. Jotta oppiaine ei muodostuisi oppilaiden aivopesuksi jonkinlaiseen tulkintaan nyky-Suomen arvomaailmasta, Suomen virallisesti hyväksymät kansainväliset eettiset periaatteet ovat oppiaineessa erityisen keskeisessä roolissa. Näistä ensisijaisena voi pitää ihmisoikeusetiikkaa. Muita lähtökohtia ovat kestävä kehitys, demokratia, rauha ja suvaitsevaisuus sekä UNESCOn maailmanperintöohjelma (Salmenkivi 2004).
Koska ET:ssä opetetaan juuri niitä asioita, joihin Suomi on kansainvälisesti sitoutunut ja joita maassa on pidetty kasvatuksellisesti arvokkaimpina, ET:n opetus on hyvin lähellä opetussuunnitelman arvoperustan opettamista. Siten oppiainetta voi vähäisestä oppilasmäärästään huolimatta pitää maamme yleissivistävän koulutuksen kasvatuksellisesti keskeisimpänä oppiaineena. (Ks. esim. Tomperi 2003.)
Katsomusaineen käsite
Elämänkatsomustietoa ja uskontoa on melko usein kutsuttu yhteisnimityksellä katsomusaine. Aineryhmänimityksenä käsite syntyi lukion tuntijako- ja opetussuunnitelmauudistuksen yhteydessä 1990-luvun alkupuolella (Kallioniemi 2003). Aineryhmään kuului alun perin uskonnon ja elämänkatsomustiedon lisäksi filosofia (Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994, 4--5). Aineryhmänimitys oli hallinnollinen eikä esimerkiksi Lukion opetussuunnitelman perusteissa 1994 sille annettu mitään yleisluonnehdintaa (ks. s. 87 ja vrt. esim. s. 77).Alkuvuodesta 2001 Suomen Filosofinen Yhdistys otti kantaa, että filosofia ei ole katsomusaine. Tämän jälkeen tutkimuksessa hyvin yksimielisesti arvosteltiin katsomusaineen käsitettä eri näkökulmista (esim. Kallioniemi 2001; Salmenkivi 2003; Tomperi 2003). Valtioneuvosto myös luopui katsomusaineiden aineryhmänimityksestä lukion tuntijakopäätöksessään loppuvuodesta 2002 eikä käsitettä esiinny Lukion opetussuunnitelman perusteissa 2003.
Filosofian osalta Suomen Filosofisen Yhdistyksen toive on toteutunut, kun katsomusaineen käsitteestä on yleissivistävän koulutuksen perusasiakirjoissa luovuttu. Arkisessa ja jopa vähemmän virallisessa hallinnollisessa käytössä – kuten Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksen katsomusaineiden mukaan nimetyssä aineryhmässä – nimitys toki elää. Näissä tapauksissa katsomusaineen käsitteeseen myös usein viitataan niin, että filosofia kuuluu niihin.
Yksi syy siihen, miksi termi on elänyt niin sitkeästi on, että rinnakkaisaineilla ET ja uskonto on sittenkin jotain yhteistä, joka tarvitsee nimityksen. Niitä yhdistää muista aineista poikkeava lähtökohta. Vaikka monissa aineissa pyritään tukemaan oppilaan kasvua, identiteettiä, maailmankatsomusta ja eettistä arvostelukykyä, tämä tapahtuu oppiaineesta lähtien. Elämänkatsomustiedossa ja uskonnossa lähtökohtana sen sijaan on oppilaan tai hänen kotinsa oma näkökulma. ET:ssä oppilas itse, hänen kasvunsa ja identiteettinsä, uskonnossa taas uskonto, johon oppilas kuuluu. Oppilaan kuuluminen tai oleminen kuulumatta uskonnolliseen yhteisöön on lähtökohta, joka ei suoranaisesti riipu akateemisista traditioista tai koulusta. Tämä lähtökohta on tunnusomaista vain ET:lle ja uskonnolle. Erona on siis se, että muissa aineissa koulu esittelee lapselle uuden jäsennystavan, diskurssin, joka yleensä perustuu johonkin tieteen- tai taiteenalaan. Katsomusaineissa koulu sen sijaan tarjoaa apuaan elämänalueella, joka oppilaalla jo entuudestaan on. Siten katsomusaineissa, useimmissa tapauksissa muista oppiaineista poiketen, on yleensä monia keskenään ristiriitaisia ”totuuksia”. Tämän vuoksi tarvitaan käsite, joka kuvaa juuri näitä aineita. Huomattakoon, että siirtyminen kaikille oppilaille yhteiseen aineeseen, esimerkiksi Ruotsin mallin mukaan, merkitsee luopumista katsomusaineesta tässä mielessä.
Erityisesti uskonnottomien piirissä katsomusaine on ollut suosittu termi, koska muussa tapauksessa helposti puhutaan vain uskontoaineista, kuten esimerkiksi uskontotiedossa (ks. Helsingin eurooppalainen koulu, Opetus). Tämä syrjii uskonnottomia maailmankatsomuksia. On tärkeä huomata, että ’katsomusaine’ tällä tavoin käytettynä on tekninen termi. Koska lähteminen oppilaan omasta uskonnosta ei välttämättä ole lainkaan sama asia kuin lähteminen oppilaan omasta identiteetistä ja elämismaailmasta, ovat uskontojen ja elämänkatsomustiedon lähtökohdat oppiaineina hyvin erilaiset, vaikka molempia voi kutsua katsomusaineiksi. (Salmenkivi 2007.)
Elämänkatsomuksen käsite pohjautuu saksan- ja ruotsinkielisille esikuville (Lebensanschauung, livsåskådning). Erilaisia elämänkatsomukseen, elämänkysymyksiin ja elämänfilosofiaan viittaavia termejä on myös käytetty Pohjoismaissa kuvaamaan yhteisellä nimellä uskonnollisia ja uskonnottomia katsomuksia (Gunnarsson 2009, 37). Erilaisten elämänfilosofia-, elämänkysymys- ja elämänkatsomusmallien taustalla on hyvin erilaisia käsitteellisiä jäsennyksiä siitä, mitä kaikkea niihin itse asiassa kuuluu (Gunnarsson 2008, 57--71).
Suomalaisessa ET-opetuksessa – ja useimmiten myös evankelisluterilaisen uskonnon opetuksessa ainakin lukiossa – elämänkatsomuksen käsite on määritelty Ilkka Niiniluodon (1984) esittämällä tavalla. Siinä maailmankatsomus on enemmän tai vähemmän jäsentynyt kokonaisuus, johon kuuluu maailmankuva, tieto-oppi ja arvot. Elämänkatsomus on puolestaan yksilöllinen maailmankatsomus (ks. esim. Tomperi 2004).
Katsomuksen käsite ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehto yhteisen alueen määrittelemiseen, vaan esimerkiksi identiteetti- ja eettinen kasvatus voisi olla parempi (Kotkavirta 2003; Tomperi 2003; 2004). Vaikka katsomismetafora esiintyy myös osakäsitteessä maailmankuva, metafora ei kuvaa kovin onnistuneesti merkityksellistä maailmassa olemista ja toimimista, mistä ET:ssä on kysymys. Silti katsomusaine on niin vakiintunut termi, ettei sen välttämiselle ehkä sittenkään ole perusteita nimenomaan uskontoaineiden ja elämänkatsomustiedon yhteisenä nimityksenä (Sakaranaho & Salmenkivi 2009). Itse asiassa nimitys ”Elämänkatsomukseen tähtäävä opetus” löytyy jo Kansakoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnöstä vuodelta 1952 (KM 1952: 3, 64) kuvaamassa enemmistön uskontoa ja sen rinnakkaisainetta1. Tuolloin ei vielä ollut ET:tä vaan enemmistön uskonnosta vapautettujen oppiaine oli uskonnonhistoria ja siveysoppi (Saxell 2013).
ET:n oppilasmäärät
ET:n oppilasmäärät ovat kasvaneet jatkuvasti ja melko tasaisesti. Ne ovat kuitenkin edelleen kaukana kirkkoon kuulumattomien lasten ja nuorten määrästä. Vuonna 2012 perusopetuksen 526 196 oppilaasta 20805 opiskeli ET:tä. Kasvu on näyttänyt hiljalleen kiihtyvän 2000-luvulla, 2010-luvulla kiihtymisen vauhti näyttää lisääntyneen. Kiinnostavaa on se, että alakoulujen oppilasmäärän kasvu on ohittanut yläkoulujen oppilasmäärän kasvun. Vuonna 2010 ET:n prosenttiosuus oli molemmissa 3,2, sitä ennen se oli ollut yläkouluissa suurempi kuin alakouluissa, mutta vuonna 2012 se oli alakouluissa selvästi suurempi (tilastotietojen lähde: www.et-opetus.fi). Tilanne näkyy oheisesta taulukosta:Taulukko 1. ETn oppilasmäärien kehitys viime vuosina
| Vuosi 2012 | Lk. 1-6 | 14282 | 348432 | 4,1 % | Lk. 7-9 | 6523 | 177764 | 3,7 % |
| Vuosi 2010 | Lk. 1-6 | 11110 | 345615 | 3,2 % | Lk. 7-10 | 6033 | 187662 | 3,2 % |
| Vuosi 2008 | Lk. 1-6 | 9486 | 351095 | 2,7 % | Lk. 7-10 | 6057 | 196838 | 3,1 % |
| Vuosi 2006 | Lk. 1-6 | 8985 | 364902 | 2,5 % | Lk. 7-10 | 5808 | 201046 | 2,9 % |
Alakoulun osuuden kasvu ja kasvun kiihtyminen viittaa siihen, että ET:n oppilasmäärän kasvun kiihtymisen syy on, että kirkkoon kuulumattomien lasten määrä lisääntyy melko nopeasti.
ET:n oppilasmäärät ovat suurempia kaupungeissa kuin maaseudulla ja suurempia Etelä-Suomen läänissä kuin muualla Suomessa. Esimerkiksi vuonna 2010 ETn oppilasmäärä oli Helsingissä 12,4 % ja valtakunnallisesti 3,9 %. Aiemmin oppilasmäärää luonnehti sääntö, jonka mukaan oppilasmäärän absoluuttinen kasvu merkitsi, että se kasvoi myös suhteellisesti. Tämän ilmiön selityksenä oli ja on, että ET:n opetuksen toteutumisen kannalta merkittävimmät tekijät liittyvät huonoihin opetusjärjestelyihin. (Salmenkivi 2007.) Ongelmana on vanhaan kirkon ja koulun yhteyteen liittyvä ja jo 2003 kumoutuneeseen lainsäädäntöön liittyvä asenne, että evankelisluterilainen uskonnon opetus on normi, josta poikkeaminen vaatii vanhempien aktiivisuutta. Vuoden 2003 lainsäädännön mukaan uskontokuntiin kuulumattomat oppilaat pitäisi automaattisesti ohjata ET-opetukseen käytännöllisesti katsoen kaikissa kunnissa. Kuitenkin vasta, kun oppilasmäärä nousee tarpeeksi korkealle tai vanhemmat ovat aktiivisia, opetuksenjärjestäjät alkavat noudattaa lakia.
ET on hyvin erilainen aine Helsingissä kuin suuressa osassa muuta Suomea. Helsinkiä muistuttavia alueita ovat muu pääkaupunkiseutu, jotkin suuret kaupungit kuten Tampere sekä alueet, joilla on perinteisesti paljon uskonnottomia. Helsingin näkökulmasta ET on hyväksytty, normaali ja katsomusaineiden kentässä suuri aine. ET on toki muuallakin toiseksi suurin katsomusaine. Silloin, kun osallistuminen evankelisluterilaiseen opetukseen on hyvin lähellä sataa prosenttia, siitä kuitenkin tulee kuriositeetti, jonka toteutuminen nähdään katsomuksellisena ja taloudellisena rasitteena.
Keskustelu katsomusopetuksesta
Keskustelu koulun uskonnon opetuksesta on ollut usein esillä koko oppivelvollisuuskoulun olemassaolon ajan eli siitä lähtien, kun opetuksen perusratkaisut 1920-luvulla tehtiin. 1960-luvun lopulta keskustelu on kiihtynyt noin kymmenen vuoden välein. Viimeisinä etappeina ovat vuoden 2003 uskonnonvapauslain uudistukseen liittyvä keskustelu sekä vuoden 2010 perusopetuksen tuntijakoehdotuksesta alkanut keskustelu, joka jatkuu edelleen, vaikka itse tuntijako on vahvistettu jo kesällä 2012.Keskustelun sitkeyttä ei ole vaikea ymmärtää. Koulu oli Suomessa alun perin kirkon instituutio, joka siirtyi valtiolle 1800-luvun puolivälissä. Koulun kasvatusihanteet kuitenkin määrittyivät luterilaisesta kristinuskosta pitkälle viime vuosisadalle. Kirkko on myös halunnut esiintyä koko kansan kirkkona ja siten tavoitellut koko kansalle kuuluvaa ”enemmistön” uskonnon opetusta, vaikka tämä olisi merkinnyt muutoksia itse opetukseen. Evankelisluterilaisen kirkon asema on kuitenkin vääjäämättä muuttumassa, ja tämä heijastuu myös koulujen uskonnon opetukseen. Suomalaisista yhä harvemmalle evankelisluterilaisella kirkolla on ratkaiseva katsomuksellinen merkitys ja tasaisen vauhdin taulukolla noin neljännesvuosisadan päästä siihen kuuluu alle puolet suomalaisista. Siksi logiikaltaan enemmistön opetukselle perustuva malli ei vaikuta kestävältä.
Humanistien ja ateistien ei ole aina ollut helppo ottaa kantaa katsomusopetuksen muuttamista koskeviin kysymyksiin. Melko laaja yksimielisyys vallitsee siitä, että ET on hyvä aine. Tätä mieltä toki ovat myös useat uskonnon opetuksen edustajat (esim. Kallioniemi 2001, 54). Uskonnottomien piirissä yksi ongelma ET:ssä on ollut sen kaksinainen luonne. Yhtäältä sen voisi ajatella olevan humanistien ja ateistien ”oma” oppiaine samassa mielessä kuin ”oma uskonto” on kunkin uskonnon oma. Eli ET sitoutuisi selkeästi esimerkiksi IHEU:n Amsterdamin julistuksen periaatteisiin. Toisaalta uskontokuntiin kuulumattomuus ei ole positiivinen katsomuksellinen kannanotto. Monet uskonnollisetkin ihmiset jättävät liittymättä rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin ja joskus, esimerkiksi joidenkin kristittyjen vapaakirkollisten tapauksessa, tämän perustana ovat nimenomaan uskonnolliset syyt. Tältä pohjalta ET:n pitäisi olla kenelle tahansa kelpaava oppiaine. Kuten artikkelin alussa totesin, ET:ssä näiden vaihtoehtojen väliltä on haettu kompromissia. Oppiaineen lähtökohta on tarkastelutavaltaan uskonnoton, mutta oppiaineessa ei opeteta lähtökohtana ateistista tai humanistista katsomusta.
Yleensä ET:n virallisissa asiakirjoissa löydettyä kompromissia uskonnottomuudesta tavallaan neutraalina lähestymistapana on pidetty hyvänä. Isompi erimielisyys on liittynyt siihen, miten oppiaineen kanssa pitäisi jatkossa edetä. Ongelmana on, että ET ainoana katsomusaineena ei ole lähitulevaisuudessa reaalipoliittisesti saavutettavissa oleva tavoite. Jotta ET:stä voisi tulla kaikille yhteinen katsomusaine, sen täytyisi muuttua uskonnollisempaan suuntaan siinä mielessä, että uskontojen käsittelyä olisi lisättävä. Tämä merkitsisi todennäköisesti myös muutosta opetuksen luonteessa --varsinkin, koska yhteistä oppiainetta todennäköisesti opettaisivat enimmäkseen nykyiset uskonnon opettajat.
Asian toinen puoli on se, että kun ET kerran on koulun nykyaikaisin ja yksi tärkeimmistä oppiaineista, miksi sitä opiskelee neljä eikä sata prosenttia oppilaista? Eikö asiantilaa, jossa valtava enemmistö suomalaisista lapsista jää vaille ET:tä ole vääryys, joka pitäisi pikimmiten korjata? Kaikkien oppilaiden mahdollisuus vapaasti valinta ET on osoittautunut yhteiseksi linjaksi, jota lähes kaikki humanistit ja ateistit ovat voineet kannattaa (Vanhanen 2013, 11). Vaatimus on radikaalimpi kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Se merkitsee sitä, että myös evankelisluterilaiset ja ortodoksiset oppilaat voivat valita ET:n. Siten se käytännössä tarkoittaa luopumista nykyisenkaltaisesta jäsenyyteen perustuvasta katsomusaineiden mallista.
1 Kiitän Outi Heikkistä tästä huomiosta.
Lähteet
www.et-opetus.fi; luettu 30.11.2013.Gunnarsson, Gunnar J. (2008) “I don´t believe the meaning of life is all that profound”. A study of Icelandic teenagers´ life interpretation and values. Stockholm: Stockholm University, Department of Education. http://su.diva-portal.org/smash/get/diva2:199686/FULLTEXT01.pdf; luettu 30.11.2013.
Gunnarsson, Gunnar J. (2009). ”Från livsåskådning till livstolkning”, Gunnarsson, G., Grönlien Zetterqvist, K. och Hartman, S. (toim.(2009) Livet tillfrågas. Gem-rapport 7. http://ojs.sub.su.se/ojs/index.php/gem/article/viewFile/4/3; luettu 30.11.2013.
Helsingin eurooppalainen koulu, Opetus. http://www.esh.fi/modules/system/stdreq.aspx?P=15&VID=default&SID=479562231538589&S=0&C=22595; luettu 30.11.2013
Kallioniemi, Arto 2001. Uskonnon ja elämänkatsomustiedon sisältötiedon ja tieteenalastruktuurin vertailua peruskoulun vuoden 1994 opetussuunnitelman pohjalta. Teoksessa Didacta Varia 1/2001. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.
---------------- 2003. Katsomusaineiden mahdollinen oppiaineperhe ja tieteenalastruktuurit. Teoksessa Aineenopettajankoulutuksen vaihtoehdot ja tutkimus 2002, s. 366--378. Veijo Meisalo (toim.) Ainedidaktiikan symposiumi 1.2.2002. Tutkimuksia 241. Helsinki: Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos.
Kotkavirta, Jussi 2003. Mitä elämänkatsomustieto voisi olla? Teoksessa Hyvän elämän katsomustieto, s. 41--49. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.
Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994. Helsinki: Opetushallitus, painatuskeskus.
Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003. Helsinki: Opetushallitus.
Niiniluoto, Ilkka 1984. Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki: Otava.
Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet 2004. Helsinki: Opetushallitus.
Sakaranaho, Tuula & Salmenkivi, Eero 2009. Tasavertaisen katsomusopetuksen haasteet: pienryhmäisten uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetus Suomessa. Teologinen aikakauskirja 114 (5), 450--470.
Salmenkivi, Eero 2003. Elämänkatsomustiedon rajoilla. Teoksessa Hyvän elämän katsomustieto, s. 32--40. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.
---------------- 2004. Elämänkatsomustieto peruskoulun OPS-perusteissa. Teoksessa Hyvän osaamisen katsomustieto, s. 12--22. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2004. Helsinki: FETO.
---------------- Elämänkatsomustieto ja sen opetus. Teoksessa Sakaranaho T. & Jämistö A. (toim.) Monikultturisuus ja uudistuva katsomusaineiden opetus. Uskontotiede 11, 83--100. Helsinki. Helsingin yliopiston uskontotieteen laitos.
Saxell, Heta 2013. Uskonnonhistoriasta ja sivyesopista elämänkatsomustiedon opetukseen. Humanisti 1/2013, s. 11.
Tomperi, Tuukka 2003. Elämänkatsomustiedon identiteetti opetussuunnitelmassa. Teoksessa Hyvänelämän katsomustieto, s. 10--31. Toim. Pekka Elo ym. Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat (FETO) ry:n vuosikirja 2003. Helsinki: FETO.
---------------- 2004. Elämänkatsomustiedon tiedetaustasta. Teoksessa Eurooppalainen ulottuvuus, s. 392--408. Sirkka Ahonen & Anu Siikaniva (toim.) Ainedidaktiikan symposiumi Helsingissä 6.2.2004. Tutkimuksia 252. Helsinki: Helsingin yliopiston soveltavan kasvatustieteen laitos.
Vanhanen, Hanna 2013. Elämänkatsomustietoa yhdessä keskustellen. Humanisti 1/2013, s. 11--12.
FT Eero Salmenkivi toimii elämänkatsomustiedon ja filosofian didaktiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa.
Artikkeli perustuu osittain Helsingin humanistiyhdistyksessä 16.5.2013 pidettyyn esitelmään ja on julkaistu Humanisti-lehden numerossa 3--4/2013.
